Valkosuklaa-raparperi-mansikka-ricottajuustokakkku

Polkkapossu ei ole lopettanut blogiaan, aika railakkaasti töitä vaan.

Joku ehkä muistaa kehittämäni valkosuklaa-vadelma-ricottajuustokakun, joka ainakin kavereideni mukaan on yksi maailman parhaista juustokakuista. Turhaa vaatimattomuutta sanoisin. Päivitin ohjetta vähän sopivammaksi vuodenaikaan - ihmisethän innokkaana googlettavat, mitä kaikkea voisivatkaan tehdä pihoilla rönsyilevistä raparpereistaan.

Kuvahan on tuosta vadelma-ricottajuustokakusta, mutta eipä tuo mittään. Kovin samalta tuo toinenkin näyttää, raparperiraidat ovat vaan hieman vihreämpiä.


Valkosuklaa-raparperi-mansikka-ricottajuustokakku

Pohja:
200 g suklaakeksejä
80 voita


Täyte:
1 3/4 dl kermaa
260 g Panda-valkosuklaata

500 g ricottajuustoa
1 dl sokeria
3 kananmunaa
muutama tippa vaniljaesanssia

4 dl raparperia kuutioina
2 dl mansikoita
1/2 dl vettä
3/4 dl sokeria

Valmista pohja: Sulata hieman voita ja sekoita murskatut suklaakeksit sekaan. Vuoraa irtopohjavuoka leivinpaperilla ja painele seos vuoan pohjalle.

Sulata seuraavaksi suklaa. Kaada vesihauteeseen kerma ja lisää suklaa sinne vähitellen hämmennellen. Tee lopputäyte. Sekoita ricottajuusto ja sokeri. Lisää kananmunat yksi kerrallaan sekoittaen. Tipauta joukkoon vaniljaesanssi. Yhdistä sulatettu suklaa loppuun täyteainekseen ja sekoita.

Valmista mansikka-raparperimössö. Yhdistä raparperi, mansikat, sokeri ja vesi kattilassa ja keitä niin kauan, että menee sopivasti mössöksi.

Kaada pohjan päälle puolet täytteestä. Runttaa sekaan puolet mansikka-raparperimössöstä. Kaada sitten mukaan lopputäyte ja taas puolet viivoina täytteeseen. Vedä veitsenkärjellä viivojen läpi, niin saat kakkuusi kivan kuvion.

Paista 170-asteisen uunin alaosassa noin tunti. Jäähdytä kunnolla kylmäksi ennen kuin alat edes uneksia kakun ottamisesta pois vuoasta. Maista mielellään vasta seuraavana päivänä, kun täyte on kunnolla tasoittunut. Parasta kolmen päivän päästä.

Tarjoa mansikkakastikkeen kanssa: mansikoita, tippa vettä ja sokeria. Keitä, aja sauvalla tasaiseksi ja jäähdytä.

Riisistä voisi tulla mieleen Japanikin

Kuu ja tähtet taivahalla vilkuttaa / renki tytön kanssa metsään nilkuttaa / pusi pusi kuuluu pian jo kuusen alta / tytön kamppaa kohta pojan jalka / kuusen vieressä on vanha pinja / poika häippää, taisi olla ninja / tyttö suree heti paljon Tapaniaan / tapahtumat sijoittuvat tässä vanhaan Japaniaan."

Ihan helmi tuokin.

Siinä missä meikäläinen pitää Uunosta ja Myrskyluodon Maijasta oheisjuttuineen, niin pidän myös riisiruoista. Klassikoista kuten Italian risotosta, Louisianan gumbosta ja jambalayasta, Portugalin cataplanista ja Marokon pilahvista. Espanjan klassikko on tietty paella, joka eroaa noista sisarukistaan ripauksella sahramia. Siis tosiaankin eroaa - minähän en paellaa tee ilman sahramia, tai jos teen, niin silloin olen jostain syystä sekaisin. Sekaisin voin mennä ihan helposti, vaikkapa durogesic-kipulaastarista tai seinäkelloista.
Mitä paellaan tulee, niin sehän on ihan loistavaa. Kyllä kansa tietää, yllättäen paella on taas jyväjemmareiden eli kaltaisteni ujojen maalaispoikien kehittämää ruokaa. Periaatteella kaikkea mahdollista pannulle niin hyvää tulee - loistava strategia.

Mitä paellaan kuuluu laittaa? No jos minulta kysytään, ja niinhän juuri teen itselleni, niin pakollisia aineksia ovat riisi, sahrami, valkoviini ja oliiviöljy. Suosin myös meressä lilluvia möllyköitä ja broiskua. Niin ja herneitä. Eli siis:


Possuhyvä Paella

1 keltasipuli
2 kynttä valkosipulia
1 keskivahva chilipalko
puolikas punainen paprika
150 g broiskun fileesuikaleita
oliiviöljyä
1,5 dl valkoviiniä
muutama desi kanalientä
kippaus riisiä
ripaus sahramia
puoli kourallista herneitä
puoli kourallista maissia
1 purkki savusimpukoita
katkarapuja (kuorittuja ja kuorimattomia)
suolaa ja pippuria
sitruunaviipaleita

Pilko sipulit, chilipalko ja paprika, freesaa niitä hetki oliiviöljyssä isolla paistinpannulla. Ota pois pannulta ja kypsennä fileesuikaleet. Kaada sekaan sipulit, paprika, valkoviini ja sahrami. Lisää muutaman minuutin jälkeen kanaliemi ja riisi. Kypsyttele ja lisää nestettä tarpeen mukaan. Lisää ihan lopuksi herneet, maissit, savusimpukat ja katkaravut. Tarkista suola ja pippuri ja lisää muutama viipale sitruunaa. Paella ei saa olla vetistä eikä riisi överikypsää.

Lehmä maistuu kinuskitoffeelta

Alkumakeaksi: Ray Charles_Georgia on my mind


Kiinnitä kerrankin huomiosi metallitönikkään, jossa lukee moloko s saharom. Ensinnäkin Moloko antaa minulle erinäisistä syistä hyvät fiilikset, toiseksi maito on yksi lempijuomistani ja kolmanneksi olen ehkä asunut joskus Venäjällä. Jos kaikille ei venäjä aukea, niin tässä lyhyt maidon oppimäärä:

• moloko = maito
• s = kanssa ( + instrumentaali)
• sahar = sokeri (inst. -> saharom)
• kirjaimet c=s, x=h, p=r (caxapoM)

Kyseessä on siis tötsy kondensoitua maitoa eli maitoa, josta on poistettu vesi ja lisätty sokeria. Sitä myydään myös makeuttamatonta versiota. Pääpiirteissään kondensoitua maitoa valmistetaan lämmittämällä ns. raakamaitoa 90 asteessa, jolloin haitalliset mikro-organismit kuolevat, rasvan erottuminen hidastuu ja hapettuminen estyy. Kun tarvittava määrä vettä on haihtunut, lisätään sokeria, jolloin sakkaroosi lisää nesteen osmoottista painetta. Tämä vaikeuttaa mikro-organismien kasvua tulevaisuudessa. Kondensoitu maito voi säilyä avaamattomassa tölkissä vuosia.

Mutta mihin sitä käytetään? Lähinnä jälkiruokiin kai. Intiassa pakerretaan pista kulfia, eräänlaista pistaasijäätelöä. Filippiineillä populaariversio crème bruleesta tehdään kondensoidusta maidosta. Uudessa-Seelannissta valmistetaan mielenkiintoista salaattikastiketta, johon tulee tiivistetyn maidon lisäksi etikkaa, suolaa ja kuivasinappijauhetta. Puolasta tiedetään kaymak, joka on ihan helmi naiseksi. Kondensoitua maitoa keitetään purkissa pari tuntia, jolloin tuloksena on kinuskikastiketta.

Meillä Suomessa on tajuttu kaymakin hienous. Ja koska olemme kärsivällinen kansa, keittelemme maitoamme tunnin enemmän. Tuloksena on mielenkiintoinen kinuskin ja toffeen välimuoto. Tiedätte varmaan lehmäkarkit, no tulos on aika paljon vastaavan makuinen.
Tästä saa hyvää materiaalia kakkuiluun.



Kinuskitoffee

1 tölkki kondensoitua maitoa
kattila
vettä

Keitä tölkkiä kiehuvassa vedessä kolme tuntia siten, että purkki on kokonaan vedenpinnan alapuolella. Lisää vettä tarvittaessa. Mitä vähemmän aikaa keität, sitä juoksevampaa tulos on.

Halajaa Kreikkaan

Mustapavuilla, sienillä ja chilillä täytetyt tomaatit ja fetaa
(alkuruoka 4 hlölle)

4 tomaattia
150 g Go Green -mustapapuja huuhdeltuna ja haarukalla puolittain murskattuna
½ prk herkkusieniä
1 voimakas chili pilkottuna
pieni puristus sitruunan mehua
kuivattua rakuunaa
Maasdam-juustoa

erikoissalaatteja
fetaa
hyvää oliiviöljyä
mustapippuria

Leikkaa tomaateista lakki pois ja kaiverra sisukset mäkeen. Heitä kippoon pavut, sienet, chili, sitruunamehu ja rakuuna. Sekoita. Täytä tomaatit seoksella ja raasta päälle juustoa. Paista 215-asteisessa uunissa 20 minuuttia.

Laita lautaselle salaatteja, päälle kunnon siivu fetaa, jolle lorautat reilusti oliiviöljyä ja rouhaiset mustapippuria.

Söin muuten Mailasen Sinin itujen kanssa. Ihan törkyhyvää. Ja tomaattihan menee yhtä hyvin kuumana kuin kylmänäkin.

Karamellisoidut inkiväärit ja ginger ale

Jos näitä aikoo tehdä, kannattaa pitää inkiväärin vihtovan voimakkaasta mausta. Sokeriin kuorrutettunakin se on jäätävän voimakasta ainetta. Jopa itselleni kyseessä on rajatapaus, mutta yleisen pahan vuoksi laitan ohjeen kuitenkin tänne. Ja mikä parasta, samassa valmistuu puolivahingossa ginger alea. Sitä tietysti nautitaan tällaisena kuumana kesäpäivänä ilman paitaa auringossa heinien kutittaessa varpaita.


Karamellisoidut inkiväärit

2 dl kuorittua pilkottua inkivääriä
6 dl vettä
2 dl sokeria
sokeria inkiväärin pyöräyttelyyn

Kiehauta vesi, lisää sokeri ja anna sulaa. Keitä inkiväärejä sokerivedessä 5 minuuttia. Ota palat pois vedestä, säästä vesi. Anna kuivua puoli tuntia ja lämmitä uuni 200 asteeseen. Laita inkiväärit uunipellille ja paista niitä niin kauan, että ne alkavat hiljalleen kuivua, mutta ovat kuitenkin vielä mehukkaita. Pyörittele lopuksi sokerissa. Anna vetäytyä pari tuntia ja inkiväärin imeä sokeri. Pyörittele uudestaan sokerissa.



Ginger ale

äskeisestä ohjeesta jäänyt neste
4 dl vichyä
puolikkaan sitruunan mehu

Sekoita ja jäähdytä.

Appelsiini-calvadoskastike

Nyt on appelsiinien sesonkiaika: ne ovat parhaimmillaan tammikuusta maaliskuun loppuun. Suopeana sitrushedelmien ystävänä mutustelen noita talvisynkkyyttä värittäviä palleroita kuin ohimennen - vaikken niistä ohi pääsekään.

Appelsiineissa on eroja kuin puutarhatontuissa. Kuten tontutkin, kannattaa appelsiinit valita huolella, hukkareissut kun eivät ole järkeviä kuin Ähtärin eläintarhaan. Minulla on käsittääkseni aika normaalikokoinen napa: se on pienempi kuin Agia, mutta isompi kuin Nokian laturissa oleva. Jos pitää makeista appelsiineista, kannattaa valita isonapainen möhkäle. Minä suosin appelsiinilajikkeita, joissa on kunnon tönkkö - päättelen siis pitäväni makeista. Navan ohella tärkeä on myös paino. Valitsen kaupassa muutaman samankokoisen appelsiinin ja kevyimmät heitän välinpitämättömien otettaviksi. Oletettavasti kevyissä on kuitenkin vähemmän nestettä kuin muissa samankokoisissa. Ja kuiva appelsiinihan on yhtä turha kuin nautaravintola Varanasissa.


Appelsiini-calvadoskastike vaalealle kalalle 4-5 annosta
(lue: kuhalle)

2 appelsiinia
1½ dl kalalientä
2 dl kuohukermaa
1 rkl calvadosia
70 g voita
kuivattua rakuunaa


Kuori appelsiinit ja vedä monitoimikoneessa tasaiseksi. Painele siivilän läpi. Yhdistä kattilaan kalaliemi ja appelsiinimönjä ja keitä niin kauan, että nesteestä on puolet jäljellä. Lisää kerma ja calvados ja keittele hetki kasaan. Suurusta maizenalla. Sulata paloiteltu voi hiljalleen kastikkeeseen. Mausta kevyesti rakuunalla ja tarkista suola.

Jos haluat enemmän appelsiinin makua, pese kuori hyvin ja ota pikku suiroja siitä kastikkeeseen mukaan. Kastikkeen ei ole kuitenkaan tarkoitus peittää kuhan ominaismakua, joten ole varovainen.

Allekirjoittanut veteli tätä bambukorissa höyrystetyn kuhan ja paprika-sipulirisoton kanssa. Erittäin hyvää.

Hiuksesi ovat kuin vuohilauma

Tarinoitsija höpöttelee...

Tunnustan: kun nuuhkin tiettyjä mausteita, homma lähtee lapasesta kuin likinäköisellä lottovoittajalapamadolla suolistomyymälässä. Sahrami aiheuttaa juuri näitä tuntemuksia.

Välillä naurattaa, kun sahramia pidetään niin turkasen kalliina mausteena. Hinta-kilo -suhe varmasti onkin villi, mutta kuka tolvana sitä kilotolkulla kaappiinsa ostaisi. Turussa hinta-kilo -suhetta kutsutaan sivistyneemmin kilohinnaksi, kirjoittajan huomio. Olen jopa törmännyt hemmoihin, jotka jättävät ruoan tekemättä sen vuoksi, että siihen tulee sahramia. He kun ovat kuulleet sen olevan maailman kallein mauste. Visa naukumaan vaan: kyllä se vajaan kolmen euron ostoksen kestää jos kerran ne muutkin raaka-aineet hummerin munista viiriäisen pyrstöihin asti.

Sahramia saadaan kukasta nimeltä crocus sativus. Suomenkielistä nimeä en tiedä, mutta arvaan, että se on joku krookus, höhöhöööö. Tai sitten se on maustesahrami. Vaikka nimestä tuleekin enemmän mieleen joku mystisesti kukkiva sukupuolitauti - tai siis jollain voisi tulla mieleen.

kuva linkitetty sivulta http://www.types-of-flowers.org/pictures/saffron_crocus3.jpg



Kohta muuten kukkii jo kirsikkapuutkin. On se niin #¤!"#n kaunista.


...kunnes uskontotieteilijä ottaa (maailman)vallan...


Sahrami mainitaan Raamatussa Kork.V. 4:11-14.

11. Sinun huulesi tiukkuvat hunajaa...sinun vaatteittesi tuoksu on kuin Libanonin tuoksu."
12. "Suljettu yrttitarha on siskoni, morsiameni, suljettu kaivo, lukittu lähde.
13. Sinä versot kuin paratiisi, jossa on granaattiomenia ynnä kalliita hedelmiä, koofer-kukkia ja narduksia,
14. nardusta ja sahramia, kalmoruokoa ja kanelia ynnä kaikkinaisia suitsukepuita, mirhaa ja aloeta ynnä kaikkinaisia parhaita balsamikasveja.

Voisiko paljon hienommin enää virkkoa, häh?! Vaikka täytyy kyllä samaan syssyyn todeta, että samassa joi'ussa kaveri ylistää armastaan kertomalla, kuinka hänen hiuksensa ovat kuin vuohilauma, joka laskeutuu Gileadin vuorilta. Rohkea tyyppi - itse harkitsisin uudestaan, jos yrittäisin kehittää pienimuotoista romanttista viriämistä. Vaikka toisaalta olisi se ainakin hyvä yritys. Panen osioon To-do.

Veisusta kuitenkin käy ilmi, että sahramia on käytetty tuolloin tuoksuttamiseen. Antiikin aikana sillä hajustettiin mm. kylpylöitä, teattereita, temppeleitä ja laajakaistamyymälöitä. Varmasti sillä annettiin eteriikkaa myös karvaisille kainaloille ainakin jossain muodossa.

Tuoksuttamisen ohella sahramia on käytetty laajalti myös värjäämiseen. Kreikkalaisten jumalolentojen kerrotaan pukeutuneen juuri sahramilla värjättyihin vaatteisiin. Buddhalaisille, hinduille ja jainalaisille sahraminkeltaisella on omat merkityksensä. Buddhalaiset munkit pukeutuvat juuri tuon väriseen kaapuun. Väri kuvastaa nöyryyttä ja vetäytymistä materialistisesta maailmasta, luopumista. Hinduilla sahraminkeltainen näkyy patsaissa, lipuissa, kaikkialla. Se viittaa tuleen, joka reflektoi ylintä olentoa. Sikhiläisille kyseinen väri saa militantin implikaation.

... ja saa kokkikin vuoronsa.


Tämän ruoan valmistamiseen menee vajaa vartti.

Sahrami-graavilohikastiketta ja penne-pastaa

pussillinen penne-pastaa
1 pienehkö punasipuli
1 laakerinlehti
1 dl roseviiniä (valkkarikin menee)
ripaus sahramia (ei liikaa, muuten katkeroituu)
2 dl kermaa
150 g graavilohta
pippuria
napolitana mixiä (rucolaa, mizunaa, punajuurikkaan lehtiä, pinaattia)
oliiviöljyä
parmesaanijuustoa

Keitä pasta suolavedessä napakan kypsäksi. Pilko sipuli ja freesaa pannulla. Heitä joukkoon laakerinlehti, roseviini ja sahrami. Kiehauta ja lisää kerma. Kiehauta taas ja mausta suolalla ja pippurilla. Nouki laakeri. Heitä pariksi minuutiksi kevyesti pilkotut lohet.

Sekoita kastikkeeseen pennet ja möyhi joukkoon napolitanat. Kokoa lautaselle annos, lorauta päälle oliiviöljyä ja veistele vielä muutamat lastut parmesaania.

Kuka pelkää valkoista, hyvinruskettunutta heteromiestä

Ajatelkaas tätä: Musta Pekkaa kutsutaan nykyisessä Mikki Hiiri -maailmassa enää pelkäksi Pekaksi. Aika säälittävää. Onko joku oikeasti edes ajatellut, että Musta Pekka olisi neekeri. Itse näin hänet aina partasänkisenä rikollisena, joka huonolla menestyksellä yritti jallittaa Mikkiä. Sen saatan ymmärtää, ettei neekerinsuukkoja enää ole tai ettei lapsille enää opeteta kuka pelkää mustaa miestä -leikkiä. Mutta että Musta Pekka on riisuttu Pekaksi. Pöyristyttävää pikkusieluisuutta.

Osoittaako tuo sitten suvaitsevaisuutta, vai onko se kohteliaisuutta? No paskat se ole kumpaakaan. Mustan poistaminen Pekasta on yhtä typerää kuin kiukutella eduskunnan puhemiehelle talousleikkauksista.

Tähän väliin ehdottaisin, että aletaan opettaa lapsille leikkiä nimeltä Kuka pelkää valkoista, hyvinruskettunutta heteromiestä!


Savupekonilla ja kantarelleilla täytetty mustapekkahirvi

hirven marinadi:

1½ dl rypsiöljyä
muutamia murskattuja katajanmarjoja
3 murskattua valkosipulinkynttä
1 dl kuivaa sherryä
mustapippuria
rosmariinia

Valmista marinadi sekoittamalla ainekset keskenään.


1 kg hirven pyöröpaistia

Leikkaa paistista kalvot pois ja laita marinoitumaan jääkaappiin vähintään muutamaksi tunniksi.

nokare voita
1 sipuli
kourallinen kantarelleja pakastimesta
suolaa
paketti savupekonia
mustapekka-juustoa

Pilko sipuli ja paistele hetki voissa kuutioitujen kantarellien kanssa. Siirrä pois pannulta ja paista pekoniviipaleet pikaisesti.

Kuivaa paisti ja leikkaa auki eli tee siitä suorakaiteen muotoinen levy ja nuiji kevyesti. Leikkaa levylle muutama ohut siivu mustapekkaa. Lisää vielä kantarelli-sipuli -seos ja savupekonit. Kääri rullalle ja sido langalla kiinni. Paista pikaisesti pannulla pinnat kiinni. Laita uunivuokaan.

kastike:

marinadi
Portin demi-glace -kastikepohjaa purkki
2 dl punaviiniä
ripaus sokeria

Sekoita marinadiin 1 prk kastikepohjaa, punaviini ja ripaus sokeria. Kaada liemi uunivuokaan hirven seuraksi. Paista mietolämpöisessä uunissa sopivan kypsäksi.

Leikkaa viipaleiksi ja tarjoa pikkuporkkanoiden, puikulamuusin ja puolukkasurvoksen kanssa.

Fiilistelee hän

Marvin Gaye & Tammi Terrell - Ain't no mountain high enough

I was making Edvard

Leppoisa lisäke iänkaikkisen perunan tilalle. Lanseeraan tässä termin parsakaalimuhennettua, ihan vain siksi että olen luultavasti maailman ensimmäinen ihminen, joka kirjoittaa sanan ja siksi tietysti ainutlaatuinen yksilö. Jos sinä nyt sanot sen ääneen, olet todennäköisesti ensimmäisten kymmenien sen sanoneiden joukossa, ehkä jopa ensimmäinen. No niin: paaaarsakaaaalimuuheenneettuuuaa. Tiedän kyllä, että Muuli meni taas tähän, jos sattui paikalle.

Ja sitten eetvarttiin. Ihan vaan siksi, että tänään herätti ihmetystä, mistä tulee sanonta tehdä eetvarttia. Ja se jäi ihan häiritsemään. Ja arvatkaas mitä - en saanut sitä selville. Sen verran kävi ilmi, että sanontaa käytettiin jo 1930-luvulla, muttei ole tietoa, liittyikö se kenties johonkin Edward-nimiseen henkilöön. Yleensä vastaavat sanonnat tulevat muotiin vasta silloin, kun kyseinen nimi ei enää ole muodissa.

Oma veikkaukseni on, että sanonta liittyy Åbo Akademin entiseen rehtoriin, Edvard Westermarckiin ja hänen opetuslapsiinsa. Heillähän oli ei ollut tapana aivoilun jälkeen jäädä tekemään eetvarttia: "You know Fikus, I was making Edvard. -Oh, how explended, me to." Tajusin kyllä aukon teoriassani: miksi he puhuisivat englantia.



Parsakaalimuhennettu lanttu
(3 lisäkeannosta)

1 lanttu
voita
1½ dl kermaa
½ dl valkoviiniä
1 laakerinlehti
muutama parsakaalinnuppu
ripaus rakuunaa
ripaus muskottipähkinää
ripaus suolaa

Kuori lanto ja pilko se peukalonpään kokoisiksi kuutioiksi. Freesaa hetki pannulla, lisää kerma, valkoviini ja laakerinlehti. Anna muhentua pannulla niin kauan, ettei kermaa ole enää sanottavasti kastikkeeksi jäljellä ja lanttu on lähes kypsää. Lisää parsakaalinnuput ja muhistele muutama minuutti. Mausta rakuunalla, muskottipähkinällä ja suolalla. Poimi laakerinlehti.

Tarjoa vaikkapa bratwurstin ja oluen kanssa.

Ilmastonmuutos on ihan lehmästä

Viimeisin huippuilmastokokous meni ihan käteen - mitä siltä ihan tosissaan odotettiinkaan. Pakko vaan todeta, että tämän hetkiset poliittiset toimet ovat aivan riittämättömiä rajoittamaan päästöjä. Ihan vaan herättämään ajatuksia: ihmisen aiheuttamat hiilidioksidipäästöt ovat lisääntyneet 40 prosenttia vuoden 1990 tasolta. Tuo taso oli Kioton sopimuksen vertailutaso.

Ja jossain jaksetaan vielä taistella siitä, onko ilmastonmuutos edes todellisuutta. Ihan miten vaan, lukaisin pikaisesti Turun Sanomien nettiversion vanhoja otsikoita:

• Ilmastonmuutos nostaa kalojen myrkkypitoisuuksia
• Ilmastonmuutos tuhoaa jopa viidesosan eliöistä
• Mannerjää sulaa sisältä
• Pohjavedet vähissä
• Rikkaiden maiden tuettava köyhien maiden metsien suojelua
• Maatilatalouden osuus ravinnepäästöistä kasvanut

Tosiaan ihan miten vaan, todellisuutta tai ei, pyytäisin jokaista ainakin hetkeksi miettimään asioita. Vaikkei asioita tekisikään, on sekin jo hyvä alku, että asiat edes tiedostaa. Toki voidaan elää periaatteella Après nous le déluge - Meidän jälkeemme vedenpaisumus. Nyt ei kuitenkaan olla Madameja ja hävitä Rossbachin taistelua Fredrik Suurelle: kyseessä on aika paljon isommat panokset. Meidän on helppo mesoa täällä Suomessa, kun asiat eivät ole niin konkreettisia. Tälläkin hetkellä miljardit, siis ihan tosiaan miljardit, ihmiset kärsivät vesipulasta. Kerskakuluttaja meikäläisellä on tälläkin hetkellä lasi vettä edessäni, jota heittelen naamalleni aika ajoin pysyäkseni hereillä. Että näin.

Vaikka äärimmäiset sääilmiöt tulevatkin lisääntymään, kärsitään vesipulasta, sademetsät häviävät, päästörajoitusvaatimukset ovat naurettavia, jäätiköt sulavat ja mieletön osan maapallon eläinlajeista tulee tämän huonon skenaarion mukaan kuolemaan sukupuuttoon, liittyy tähän silti mahdollisuus.

Vielä on aikaa tehdä jotain ja tarvittava teknologia on jo olemassa.

Koska kyseessä on ruokablogi, katsotaan asiaa ruoan kannalta. Voin vaikka lyödä vasemman kivekseni vetoa, että hyvin moni suomalainen ei ole missään määrin tietoinen maatalouseläinten prosentuaalisesta rasituksesta kasvihuonepäästöille. Oikean kivekseni lyön vetoa siitä, että joku lukijani tietää tuon osuuden olevan kolmannes. Ja onhan se ihan hitosti. Pallini lienee turvassa?

Jenkkitutkimuksissa esitetään aina hienoja lukuja: jos jokainen amerikkalainen vaihtaisi yhden kana-aterian viikossa kasviksiin, olisi sillä hiilidioksidipäästöjen kannalta sama merkitys kuin ottamalla puoli miljoonaa autoa päiväksi pois liikenteestä. Kun otetaan kaikki punainen liha huomioon, saadaan vielä hienompi tulos: jos jokainen amerikkalainen söisi yhden lihattoman aterian viikossa, olisi sillä sama ympäristövaikutus kuin 5 miljoonan auton ottamisella liikenteestä.


Välihuomautus: kuvassa on sinänsä virheellinen teksti, että eihän lehmä mikään pahis ole vaan
ihminen, joka lehmää viljelee.



Tästä voidaankin lukea, että naudanlihan syöminen on kasvihuonepäästöjen kannalta vähintäänkin kuolemansynti. Liha aiheuttaakin kolmanneksen Suomen ekologisesta vyölaukusta, mutta myös muut eläinperäiset tuotteet kuluttavat suhteellisen megalomaanisesti. Tuotteiden ilmastollista hyvyyttä voidaan tarkastella elintarvikkeiden kokonaismateriaalitarpeen perusteella. Materiaalipanos kertoo, kuinka paljon elintarvikkeeseen käytetään materiaalia ennen kuluttajan ostopäätöstä. Huonoimmin vertailussa selviävät naudanliha, juusto, voi, sianliha, ympärivuotinen kurkku ja broilerin liha. Hyvin menee mm. oluella, omenalla ja perunalla.

Ruokapakkauksistakin käydään keskustelua. On kuitenkin todettu, että niiden osuus ruoan kokonaisympäristövaikutuksiin ei ole kovinkaan suuri. Hyvää karmaa saadaan ennemminkin suurien satsien valmistamisella, pakastamisella ja mikroaaltouunin käytöllä. Jossain on jopa väläytelty haittaveroa lihalle ja juustolle: se kuulostaa ehkä pikaisesti ajateltuna jo hieman liiottelulta. Vaan mikä on liiottelua, jos kyseessä on maapallon tulevaisuus. Silti, ennemminkin voisin lähteä Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan ajamaan kasvisruokapäivää päiväkoteihin, kouluihin, vankiloihin, työpaikoille, vanhainkoteihin ja sairaaloihin. Ei todellakaan pöllömpi idea, kun tietää, kuinka paljon sillä voitaisiin saada aikaan.

Itsearviointi. Syön punaista lihaa ja tunnen kehossani, että sitä on saatava aina joskus. Syön myös hyvin paljon kasviksia ja pidän viikossa taatusti vähintään pari lihatonta päivää. Koitan juoda viikottain reippaasti olutta pitääkseni materiaalipanokset tasapainossa. Ja ympärivuotisen pohjoisessa kasvatetun kurkun tasapainottajana toimii omena ja siitä mikrossa (lue: uunissa) valmistetut omenahyveet. Materiaalipanoksellinen lusifermaisuuteni kulminoituu juustoissa: olen todellinen bad ass, pahis, kaikkien huonopeppujen kuningas. Juusto on paheeni, se kirvoittaa sanani säiläämään, sylkirauhaseni erittämään, vatsani ajattelemaan. Ilman juustoa elämällä ei ole merkitystä eikä makuaistilla käyttöä. Yksi vastaava juttu tulee myös mieleen. Kierrätän parhaani mukaan ja kauppamatkani teen jalan. Vaikka kauppa onkin 50 metrin päässä, ei se muuta sitä tosiasiaa, että käyn silti jalan. Autoa en edes omista. En suosi luomua mutta lähiruokaa kylläkin. Olen pyrkinyt lisäämään mikroaaltouunin käyttöä, huonolla menestyksellä ainakin vielä. En valmista suuria määriä ruokia, vaikka joskus jotain meneekin pakkaseen. Hyvin harvoin ruokaa menee roskiin laitettavaksi.

Johan siinä olikin.

Cokisnakkitrilogian jatko-osa

Hahaaa, siitäs saitte: pommac on alkuperältään ruotsalaista. Se kehitettiin aikoinaan kuohuviin tilanteisiin alkoholin korvaajaksi ja siinähän sitä näkyy käytettävän vieläkin. Mutta voidaan sitä muutenkin nautiskella, esimerkiksi allekirjoittanut siemailee sitä ajoittain, kun muu pillimehu ei tunnu riittävän.

Pommacin perimä on Hudiksvallin kyläpörhelössä jossain päin Ruotsia. Paikkakunnan ihmiset tunnetaan yltiöystävällisinä ylänköprinseissoina, joiden kasvoilta näkyy iloinen elämänasenne. Tästä syystä paikkaa kutsutaankin nimellä Glada Hudik. Suosittelen reissukohteeksi, vaikken olekaan koskaan kätellyt paikkaa Tukholmaa lähempää. Syytön minä omaan lähestymiskieltooni olen. Jos haluatte etukäteistietoa noista iloisista hudikkalaisista, voi täältä imeä esitteen pdf-muodossa. Se on englanniksi, jos kieli ei satu olemaan toimintavalmiudessa.

Voitaisiin ehkä sanoa, että tämä kastike on limpparitrilogiani toinen osa. Ensimmäinen ansioitunut osa oli ehdottomasti cokisnakit, joita te raukat luulitte vitsiksi. Ja pöh, cokisnakit on legenda jo omassa mystisyydessään. Olette kyllä kuulleet puhuttavan Olympoksen jumalien juomasta nektarista ja ruoasta ambrosiasta. Voittekin ehkä jo keksiä, mitä tulee kun nektari ja ambrosia yhdistetään. Kokisnakit, tädädätättädää.

Mutta nyt siis jatko-osaan.



Uunilohi, pommac-bearnaisekastiketta ja
jokiravunpyrstöjä
(2-3 annosta)

500 g lohifilee

2 dl bearnaisekastiketta
(80 g voita)
2,5 rkl pommacia
muutama tippa tabascoa
muutama jokiravunpyrstö

Ripottele lohelle suolaa ja paista 200-asteisessa uunissa hieman reilu vartti.

Valmista bearnaisekastike itse tai suoraan pussista. Itse tehtynä hyvä kastikeohje löytyy esimerkiksi Perjantaikokilta. Pussikastikkeista kelpuutan hätätilassa mm. Blå bandin version. Jos kyseessä on pussikastike, lisää kunnon nokare voita. Heh, tästä lähin 80 g voita = kunnon nokare. Mittaa myös pommac ja tabasco ja ole lämmittämättä liikaa, ettei kastike mene reisille. Heitä ihan viimeiseksi joukkoon rapulaiset.

Tarjoa muhennetun lantun ja parsakaalin kanssa. Ohje siihen tulee mahdollisesti seuraavaksi. Jos ei tule, niin perunamuusi on hyvää kauraa.

Ranskaa siioille

Kuka myöntää olevansa pihalla kuin Ute Po-joessa, kun ruokaohjeen otsikossa on kummallisuuksia kuten à l'Arrabiata, à la Bohémienne tai vaikka à la Châtelaine? Ikään kuin jo näiden sanojen merkistö sirkumflekseineen, heittomerkkeineen ja nousevine/laskevine aksentteineen ei tuottaisi suurta tuskaa. Olosuhteet huomioon ottaen nämä merkistöt ovat tuska-asteikolla hyvinkin lievällä tasolla, mutta silti ne aiheuttavat aivoissani liikehdintää.

Sitä paitsi voi noita raukkoja ulkomailta tulleita, jotka joutuvat opiskelemaan suomea. Ajatelkaapa vaikka tuota juuri mainittua sanaa: näen silmissäni kurditytön, joka istuu Suomea maahanmuuttajille -kurssin loppukokeessa Turun kristillisellä opistolla ja tehtävänantona on määrittää sana nousevine kaikkine nominien taivutusmuotoineen. Siis mitä pilkunpanentaa, oikein alkoi jo sapettaa opiston puolesta.

Tänään raotan teille salaisuuksieni verhoa. Ehkä myöhemmin turinoin monta muutakin hassua à la -juttua. Sitä paitsi tämä ei varsinaisesti ole edes hauska, tuskin monen mielestä edes kiinnostava. No voi voi.

Tädää: à la Provencal = provencelaisittain. Viittaa siis ruokiin, jotka valmistetaan provencelaiseen tyyliin. Ruoassa on tällöin usein mm. valkosipulia, tomaattia ja oliiviöljyä. Muina raaka-aineina saatetaan käytetään esimerkiksi anjovista, munakoisoa, herkkusieniä ja sipulia.

No niin, eipä se ollut sen kummempi juttu. Tänään valmistuu kalaa à la Provence.


Siikaa à la Provence
(3 annosta)

600 g siikafileitä
1 sitruunan mehu
½ dl ranskalaista valkoviiniä
pari valkosipulinkynttä
luraus oliiviöljyä
puolikas sipuli
1 tlk tomaattimurskaa
salt ja pepa
muutama varsi persiljaa

Laita siikafileet marinoitumaan sitruunamehuun ja valkoviiniin tunniksi. Silppua sipulit ja freesaa niitä hetki oliiviöljyssä. Kaada marinadi pannulle sipulien seuraksi ja lisää myös tomaattimurska, suola ja pippuri. Sivele uunivuoka öljyllä, laita siikafileet vuokaan ja kaada kastike päälle. Paista 200 asteessa n. 15-20 minuuttia. Silppua päälle persiljaa ja kauho kitaan perunamuusin kanssa.

Hedonistista eti(i)kkaa

Mikä voi olla elämässä tärkeämpää kuin mielihyvän, onnellisuuden ja nautinnon tavoittelu? Jos minulta kysytään tuskin mikään. Jos minulta kysytään uudestaan, tunnustaudun hedonistiksi. Jos muilta kysytään hedonismistani, tunnistaudun ajoittaiseksi paskiaiseksi ja oman mielihyvän jahtaajaksi. Mutta kun pidän mielihyväperiaatteen ja hedonismin sekoituksesta. Hedonismin mukaan eettinen hyvä perustuu nautintoon ja mielihyvään ja jos mielihyväperiaate otetaan mukaan, mielihyvän tavoittelussa huomioidaan myös vallitsevat tekijät.

Tämän matalamielisen johdannon tavoitteena oli sekoittaa lukijat ja kääntää huomio pois paskasta (lue: erittäin hyvästä) reseptistä. Reisille meni, sillä itse menin sekaisin, eikä ajatuksenjuoksuni olekaan enää kirkasta saati sitten babitzinista.

Mutta onhan Rajamäellä etiikkaa. Tuo tehdas tekee selvästi tutkimusta siitä, mikä on (moraalisesti) hyvää ja arvokasta. Viinietikka täyttää epäilemättä hyvän ja arvokkaan tunnusmerkit. Moraalisesti vielä paremmaksi, joskin kuulemma ambivalentisti epäilyttäväksi, Rajamäen tekee sen, että tuo etikkatehdas lähettelee viinietikkapurnukoitaan ruokapolkkaajien iloksi Ähtäriä ja jopa Tuusniemeä myöten. Joidenkin ruokapolkkaajien keskuudessa on herätelty keskusteltua siitä, onko tällainen toiminta moraalisesti jotenkin arveluttavaa, ehkä jopa kyseenalaista. Itse en näe mitään ristiriitaa siinä. Kyllä ähtäri- ja tuusniemeläisetkin omat pullonsa ansaitsevat, saadaanhan me varsinaissuomalaisetkin. Eikä kaikkea ole pakko ottaa vastaan, jos joku omia tuotoksiaan haluaa lähettää.

Minulle saa edelleen lähettää kaikkea. Lupaan vieläkin kirjoittaa tuotteista rehellisen mielipiteeni. Jos tuote on mielestäni täyttä räkää, kerron sen taatusti. Jos se on tosi hyvää, haukun sen luultavasti silti. Varsinkin jos saan siitä muhevaa mielihyvää.

Rajamäen tehdas lähetti minulle kolme pulloa viinietikkaa. Ja tietysti ihan pyyteettömästi, vaikka väitetäänkin, ettei ilmaisia näytteitä ole olemassakaan. Mutta kyllä on. Jos vaan muutamalla sanalla kerron tuotteista blogissani. No kerron siis.

Al Limone eli sitruunainen valkoviinietikka on se jota voisin vaikka suositella. Alle Erbe Fines eli yrteille humpsahtava valkoviinietikka on ihan jees myös. Isompaan testaukseen otin Al Pepe Neron eli mustapippurilla raiskatun punaviinietikan. Ihan vaan sen takia, että halusin tietää, oliko raiskaus enemmänkin väkisinmakaamista vai väkisinmakaamista halulla.


Tuloksena oli ehkä joku välimuoto.
Tässä vaiheessa havaitsen tulleeni aggressiiviseksi kaikkia kulttuurien globalisoitumista vastustavia ihmisiä kohtaan ja pidän yhä enemmän ja enemmän ihmisistä joiden kanssa voin puhua mistä vaan. Tässä vaiheessa havaitsen myös juoneeni iltapalaksi pullon punaviiniä, lasin malagaa, toisen pullon punaviiniä ja muutaman hassun oluen. Hassuiksi oluet tekee se tosiasia, että niiden sisältö jaksaa lähes aina hymyilyttää. Tässä vaiheessa siis reseptiin. Olenkin sen jo aiemmin blogannut, tässä versiossa vadelmaviinietikka on vaan vaihtunut rajamäkeläiseen.


Pippurista hapanimeläkastiketta ja possua

2 dl omenamehua
½ dl sokeria
1 rkl worchesteria
2 rkl soijakastiketta
3 rkl Rajamäen mustapippurista punaviinietikkaa
2 rkl ketsuppia
chilijauhetta
maizenaa
vettä

1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
300 g possusuikaleita
silputtua sitruunaruohoa
pieni pussi vihanneksia

Mittaa kattilaan omenamehu, sokeri, worchester, soijakastike, viinietikka ja ketsuppi. Keittele n. 10 minuuttia. Anna potkua chilijauheella. Sekoita maizena veteen ja suurusta kastike.

Kuullota pilkottuja sipuleita pannulla ja paista possusuikaleet kypsiksi. Heitä sekaan sitruunaruohot ja pakkasesta pussi, jossa on vaikka papuja ja porkkanoita. Kaada kaikki kastikekattilaan ja anna muhia hetki. Tarjoa nuudelien siivellä.

Resepti hyvälle musiikille, ei muuta

Naaraskalojen tuottamaa munamassaa (wikipedia mätiä) on roisin mitoin vatsalaukussani. Sen lisäksi musiikki on vellonut painevärähtelynä korvakäytävissäni.

Nancy Sinatra: Indian summer
Melody Gardot: Worrisome heart
Muse: Uprising

Jos ei osaa tehdä panna cottaa, niin miten osaisi ilman cottaakaan

Alkuruoaksi You to me are sweet as roses in the morning
____________________


Panna cotta ja glögipäärynät (3 annosta)

2 liivatelehteä
2 dl kermaa
½ dl maitoa
½ dl sokeria
loraus vanilliinisokeria

1 päärynä
glögiä


Laita liivatelehdet likoamaan 10 minuutiksi kylmään veteen. Kiehauta kerma + maito + sokerit. Älä anna kärähtää tai kiehua yli, se tapahtuu nopeasti. Purista liivatelehdistä vesi pois. Sulata liivate tilkkaan kuumaa kermamaitoa ja sekoita pikaisesti. Kaada annosmaljoihin ja anna hyytyä vähintään kolme tuntia jääkaapissa.

Kuori päärynä ja leikkaa suikeroiksi tai pilko kuutioiksi. Keitä kypsäksi glögissä. Nosta päärynät hyytyneiden panna cottien päälle. Glögistä saa tehtyä mukavasti glögoiirappia lisäämällä siihen reilusti sokeria ja keittämällä sopivasti.

Panna cottaa on Possu valmistanut ennenkin. Myös tätä saatat haluta kokeilla sen rattopoikana (so. seuralaisena): Liekitetty inkivääri-päärynäkompotti.

Sateenkaarirautua ja väkevää japanilaista maustekrassia

Alkuruoaksi Frankie Valli Cant take my eyes...

Ihan kaikki eivät jaksa innostua perinteisestä suomalaisesta jouluruoasta, minä kyllä jaksan. Pienet lisät eivät kuitenkaan ole pahitteeksi. Mietiskelin kaverilleni jouluksi menua, jossa kuitenkin olisi perinteisiä raaka-aineita, mutta ehkä pienellä olivertwistillä napautettuna.

Lohen ja wasabin seurana vedellään saksanpähkinöitä, ne edustavat parapähkinöiden ohella sukunsa siniverisiä. Saksanpähkinät näyttävätkin niin hauskoilta, ihan aivoilta. Mikä voisi olla kiehtovampi asia kuin aivot? No okei, sammakoiden pomppimista on vinkeää katsella.

Frankien ohella alkuruoaksi ehdolla on seuraava häsläys:


Lohi-wasabirullat, hunajaa ja saksanpähkinöitä

200 g kylmäsavulohiviipaleita
100 g maustamatonta tuorejuustoa
pieni loraus kotisinappia
1 tl wasabia (tai maun mukaan)
½ dl silputtua tilliä
etikkakurkkua

jääsalaattia
saksanpähkinöitä
juoksevaan hunajaa

Laita pöydälle leivinpaperiarkki. Asettele kylmäsavulohiviipaleita sille kevyesti limittäin, niin että lohesta muodostuu suorakaiteen muotoinen matto. Sekoita tuorejuusto, sinappi, wasabi ja tilli. Levitä täyte lohen päälle tasaisesti. Leikkaa etikkakurkusta muutama kapea suiro ja laita jonoksi maton vasemmasta laidasta oikeaan. Kääri tuotos tiukaksi rullaksi leivinpaperin avulla, vähän kuin käärisit kääretortun. Laita pakkaseen kohmettumaan. Leikkaa ohuita viipaleita ja asettele lautaselle rapean salaatin, juoksevan hunajan ja saksanpähkinöiden kanssa.

Paska paketti mutta saaplarin hyvää... osa II

HK pyysi minua maistamaan maalaismaksamakkaraansa ja mielelläni sen teinkin. Olenhan maalainen syntymäpaikkani syvimmässä merkityksessä. Väts mii.

Tuo likilegendaarinen makkara on kyllä Polkkapossun mielestä aikas hyvää. Ehkä kevyesti liian suolaista ja hieman liian sileää, mutta varsin maukasta. Sitä paitsi suola on hyvää. Kaipaisin tähän pötkylään enemmän selvästi erottuvia paloja sitä itseään - haluaisin erottaa mitä syön. Possuna tietty pidän siasta ja joskus myös toisin päin. Harvemmin kyllä sika pitää minusta, mutta monesti minua kyllä kutsutaan siaksi. Ja olen ylpeä lempinimestäni.

Kuva on linkitetty sieltä sivulta, mihin sen klikkaaminen vie. Kerroin vain mahdollisen tekijänoikeusrikkomukseni vuoksi.
HK:n maalaismaksamakkara on valmistettu siasta, chilistä, laakerinlehdestä, sipulista, valko-/mustapippurista ja valkosipulista. Ei tuosta yhdistelmästä nyt ihan paskaa voi tullakaan. Lisää maalaisuutta olisi ehkä lisännyt ruohonjuuritasolta poimittu piharatamon keskiruoti tai enemmän elvistellen koko juurakko Huldoineen. Kaikkea ei voi saada, vaikka kuinka rustiikkinen yrittääkin olla.

Ravintoarvot 100 grammassa:

Energiaa: 220 kcal
Proteiinia: 12 g
Hiilihydraattia: 2,2 g
... josta sokereita: 0,4 g
... josta laktoosia: 0 g
Rasvaa: 18 g
Ravintokuitua: 0,1 g
Suola: 1,7 g
Natrium: 0,9 g

Kuten todettua, suolaa tuntui olevan kohtuullisen reippaasti. Suositushan on päivässä 5 grammaa, mihin on kyllä aika hankala päästä. Keskimäärin miehet saavat n. 9 grammaa ja naiset 7 päivässä. Pienenä kuriositeettina: jos päivittäisen suolan saisi keskiarvollisesti puolitettua, systolinen verenpaine alenisi n. 6 elohopeamillimetriä (mmHg) ja diastolinen 4 mmHg:tä. Eli vastaa mietojen verenpainelääkkeiden tehoa.

Ja sitten moitteen sanat: olen jo muinaisessa bloggauksessa syyltänyt suivahduksen sanoja maksamakkarapakkauksesta. Taidanpa kopioida vanhan kirjoitukseni tähän, vaikka kaikki sen tietysti ovatkin opetelleet joulujuhlan yhteislauluhetkeä varten.

Miksi asiat eivät tapahdu niinkuin olisi järkevää? Miksi asiat ovat kuten ovat? Miksi asiat menevät niinkuin menevät? Miksi asiat pitää tehdä ehkä jopa kaikkein vaikeimmalla mahdollisella tavalla? Ja miksi hitossa HK:n maksamakkarapötkö on niin järjettömän työläs avata? Ehkä tässä vaiheessa pitäisi kysyä, miksi asiat olisivat jatkossa toisin.

Ehkä siksi, että silloin kun suivaantuu tarpeeksi, antaa palautetta. Ja Polkkapossu on kova possu antamaan palautetta. Sitä paitsi ikinä ei tiedä, mitä kivoja tuotepaketteja saa, kun palautteen muovaa oikeaan muotoon. Fazerille valitin joskus muinoin jotain karnevaalikekseihin liittyvää... tuloksena oli hervoton paketti täynnä fazerin keksejä, suklaita ja vaikka mitä nannanamia.

Mutta juu. Tämän kirjoituksen aihe on HK:n maksamakkara. Se on ihan törkeän hyvää, eikös vaan? Mutta miksi sen pitää olla pakattuna niin onnettomaan pakettiin? Ihan tosi. Johonkin monivammaiseen muovikuoreen, jota on mahdoton saada mitenkään järkevästi avattua. Ja mitä sitten kun se on auki? Muovin römpelöt sojottaa sinne tänne: yritä siinä sitten säilyttää pötköä jääkaapissa järkevästi, siten ettei leikattu pää pääsisi kuivumaan. Voi ***kele sentään. Juu voihan siihen laittaa elmukelmun, mutta kiinnostaako se? No ei tosiaankaan, niin. Ja mikä on taktiikka? Pitääkö pötköstä aina leikata kuorta hieman pois, kun haluaa siipaleen, vai pitääkö pötkön päästä pursutellen puristaa kuin hukkuva oljenkortta. Häh?

Jälleen kerran pötköstä suivaantuneena, päätin pikkusielumaisuuttani sanoa HK:lle sanani. Miksi tyhmäilette -kysymykseen en odottanutkaan vastausta, mutta jotain ilahduttavaa sain silti: "Hei! Kiitos palautteestanne. Markkinoille on tullut uutuus maksamakkara tuubissa. Välitämme terveisenne edelleen tuotekehitykseen ja markkinointiin." No hyvä. Tuotekehitys varmaan tiesikin jo, että pakkaus on hanurista, mutta ihan kiva että myös markkinointi sai terveiset. Muuta pahaa sanottavaa en HK:sta keksi. Herkkumaksamakkara on herkkua.

Huutelisin kovaan ääneen: tavoistaan tonnikala tunnetaan

Miksiköhän kuvittelin pitkään tonnikalan olevan jokin pieni Pohjanmaalla varjossa kasvava rimpulakala, jonka pelkkä eksistenssi hipoo kurjuuden maksimointia ja säälittävyyden superhuipennusta. Ehkä tonnikalapurkeista tulee niin leimallinen olo - siellä se on taas hajonneena pirstaleiksi vain oma itsensä syötävänä seuranaan. No, näin oli ennen kuin purkkitonnari oli ainoa tonnikalaan liittyvä tietoisuuden tilani. Onneksi nyt on asiat toisin.

Toinen miksiköhän: miksiköhän kalojen levinneisyydestä kerrotaan sanomalla "niitä tavataan"? Tonnikalaa tavataan Mustassameressä, Atlanttilla ja Välimerellä. Miten niin tavataan? Miksi tonnikalat on inhimillistetty? Tavata-verbi on ihmisten väliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen omaksuttu verbi, ei kalojen kanssa törmäilyyn. Sanontakin sanoo tavoistaan ihminen tunnetaan; etymologisesti tavata tulee sanan tapa heikosta vartalosta tava ja takaliitteestä -ta. Kuinka tyhmältä kuulostaisinkaan, jos seilaisin keskellä Turun katuja ja huutelisin kovaan ääneen tavoistaan tonnikala tunnetaan! Sairaalaan pistäisivät nuo kurjat raukat.

Kolmas miksiköhän: miksiköhän Monaco rettelöi tonnikalan liikakalastuksesta? Tänä vuonna Monaco on heittänyt ehdotuksen, että tonnikala liitettäisiin Cites-sopimuksen piiriin, the Convention on International Trade in Endangered Species of Wild Fauna and Flora. Cites on todettu yhdeksi maailman tehokkaimmaksi luonnonsuojeluvälineistä. Sen piiriin kuuluvat maat ovat sitoutuneet säätämään omiin maihinsa lait, jotka säätelevät uhanalaisten lajien ostamista ja myymistä. Tähän mennessä yksikään Citesin suojiin otettu laji ei ole päässyt kuolemaan sukupuuttoon. Aiemmin tonnikalanpyynnin rajoitusyritykset ovat kaatuneet Ranskan ja Italian vastustukseen.

Mutta siis miksi Monaco? Onko kyseessä vain puhdas vittuilu emälle eli Ranskalle. Monacon asemahan määriteltiin Versailles'n rauhan yhteydessä 1918, jolloin kerrottiin, että siitä lähtien Monaco on samaa mieltä Ranskan kanssa poliittisissa, sotilaallisissa ja taloudellisissa asioissa. Ja jos ruhtinassuku sammuu, alue palautetaan Ranskalle. No enää näin ei toki käy, ensinnäkin sen verran halukasta porukkaa nuo siniveriset ovat ja toiseksi asiasta päätettiin vuoden 2002 sopimuksella. Yhä edelleen jää kysymys miksi Monaco?

Koska haluan uskoa ihmisten perimmäiseen hyvyyteen, uskon, että Monacossa asuu hyviä ihmisiä. Ainakin ruhtinas Albert II on tunnettu luonnollisista mielihaluistaan, enkä mitenkään halua viitata taannoiseen seksiskandaaliin vaan aktiiviseen luonnonsuojelutyöhön. Esityksellä on ehkä mahdollisuus mennä läpikin, sillä Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy kertoi heinäkuussa tukevansa Monacon ehdotusta, vaikka Ranska yleisesti ottaen vastustaakin lähes kaikkia EU:n ajamia kalastusrajoituksia.



Tonnikala-mustasilmäpapukotletit

2 dl kypsennettyjä mustasilmäpapuja
2 prk tonnikalaa
1 rkl paahdettua sipulirouhetta
½ dl korppujauhoja + korppujauhoja pyörittelyyn
2 kananmunaa
tilliä
suolaa
valkopippuria
rypsiöljyä

Aja pavut tasaiseksi sauvasekoittimella. Sekoita loput aineet mukaan. Maista taikinaa ja lisää mausteita tarpeen mukaan. Muotoile löysä taikina kädessä pihveiksi ja ripottele molemmille puolille korppujauhoja. Paista runsaassa öljyssä kullanruskeiksi pari kolme pihviä kerrallaan.

Itse söin perunoiden, paahtokuivattujen paprikoiden ja kermaviilikastikkeen kanssa. Pihveistä saa myös loistavaa materiaalia hampurilaisiin.

Luciferin sipulihilloke

Teinkö possuhyvää hilloketta? No tein! Grillatun pihvin kanssa auvoista. Voisin ainakin kuvitella, pihvin olen viimeksi paistanut... no ei siitä niin kauan ole.

Koska paholaisen hillo on monelle tuttu, nimeän tämän leppoisasti Luciferin hilloksi. Tiesittekö muuten, että uudessa testamentissa Saatanasta ei kertaakaan käytetä nimitystä Lucifer. Ehkä se vain unohtui uskon puutteessa.

Alkuruoaksi Testament: More than meets the eye.


Luciferin sipulihilloke

2 rkl sokeria + 1 rkl myöhemmin
2 keltasipulia
1,5 rkl rypsiöljyä
0,75 rkl Rajamäen hunajaista väkiviinaetikkaa
2 rkl chimichurrya (voi ostaa myös valmiina)
tabascoa muutama tippa (lue: niin paljon kuin perse kestää)

Sulata sokeri kattilassa, mutta älä päästä ruskistumaan. Lisää kuoritut ja siivutetut sipulit. Anna paistua hetki sokerissa. Lisää rypsiöljy ja anna sipuleiden muhia kattilassa puolisen tuntia, niitä välillä käännellen. Lisää etikka ja hetken päästä sokeri. Lisää chimichurry ja tabasco ja muhita taas tovi.