Great gooseberry season

Näärännäpyn poistamiseen on olemassa epäilemättä järkevämpiäkin keinoja kuin minun käyttämäni. Viimeksi  tuhosin näppylän nuppineulalla, jonka pään kuumensin ensin tulessa ja sitten rusikoin silmäni yläpuolella olevaa näppylää pienissä pöllyissä. Kaikenlaiseen pientäkin kipua aiheuttavaan itsehoitoon ei kannata käyttää paikallispuudutusta, vaan (alko)holistinen lähestymistapa on suotava. Helpommalla tosin selviää käymällä lääkärissä. 

Tai kuten brittiläinen folklore kertoo, näärännäpyn voi parantaa saksimalla karviaispensaasta oksan ja huitomalla tämän piikkiosuuksilla näärännäppyä sopivin väliajoin. Karviaisiin liittyy myös muita hauskoja sanontoja tai uskomuksia. Meidän kerronnassahan haikara tuo vauvat, mutta briteille ne tulee karviaispensaan alta. Tähän saattaa vaikuttaa myös se, että 1800-luvulta peräisin olevan slangisanakirjan mukaan gooseberry  (suom. karviainen) on tarkoittanut alapään karvoitusta. Tylsä aihe sinänsä, mutta uutisoinnissa gooseberry on tarkoittanut myös tylsää uutisointia. Välillä kun lukee Nykypäivää, tulee olo, eikö missään ole tosiaankaan tapahtunut mitään mielenkiintoista. Great gooseberry season tarkoittaa mediassa sitä, että kaiken tylsyyden keskellä olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa siitä, kuka on kasvattanut suurimman karviaisen. Tällä en nyt tarkoita tuota edellä mainitsemaani slangisanayhteyttä, vaikka hauskan uutisen siitäkin toki saisi. Varsinkin jos se julkaistaisiin Nykypäivässä.

Suomen oloissa karviainen on neofyytti eli uustulokas. Tällä tarkoitetaan kasvia, joka on tullut Suomeen 1600-luvun jälkeen ihmisen toiminnan, kaupan, maanviljelyn, liikenteen jne. vuoksi.  Uustulokkaan vastakohta on muinaistulokas (joka on monesti vaikea erottaa alueen alkuperäiskasvista). Esimerkkinä uustulokkaasta pihasaunio ja muinaistulokkaasta päivänkakkara. 

Karviaismarjoja on Suomessa vihreitä ja punertavia; suoraan pensaasta syötynä vihreä miellyttää minua enemmän. En tiedä miksi, sillä punertavien pitäisi olla happamampia ja olen aina tykännyt kirpeästä. Hinnonmäen keltaisen ja lepaan punaisen lisäksi Suomessa on myös herukkakarviaista, joka on mustaherukan ja karviaisen risteymä. Tämä tunnetaan myös nimellä karukka tai jostamarja. Tai sitten ei tunneta, sillä paskan marjatuoton vuoksi risteymä ei ole saavuttanut suurempia palvonnaneleitä.

Joskus aiemmin olen lähennellyt lukijoitani Ovelan naisenlakkahillo- ohjeella, johon ei siis varsinaisia lakkoja tule ollenkaan, vaan pääraaka-aineina ovat karviainen ja porkkana. Tämä on muunnelma klassisesta köyhän miehen lakkahillosta.  Mutta viekkaudella, vääryydellä, kiristämällä, uhkailemalla, väkivallalla, painostamalla ja kameliripsillä sain käsiini todella vanhan turkulaisen vanhankansan karviaisreseptin. Kaikkien kirpeiden jälkkäreiden ystäville tämä on yhdistetty nimipäivä-, syntymäpäivä-, vesanpäivä-, ja joulupäivälahja. Kaikessa kirpeydessään tämä vaatii seuralaisekseen makeaa vaniljaa eli suosittelisinkin nauttimaan  piirakan vielä hieman lämpimänä kylmän vaniljajätskin kanssa. Korostan vielä, että jos et ole kirpeän ystävä, älä edes harkitse tätä sokerikakkupohjaan tehtyä piirakkaa. Et tule pitämään siitä. 

Kännykameralla mökillä

Vanhanajan karviaispiirakka

150 g pehmeää voita

1 dl sokeria

1 kananmuna

1 tl leivinjauhetta

3 dl vehnäjauhoja

6 dl karviaisia

½ dl punaherukoita

1½ rkl perunajauhoja

¾ dl sokeria

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi, lisää muna, sekoita. Lisää vehnäjauhot, joihin olet ympännyt leivinjauheen ja sekoita taas. Kaada pohja vuokaan ja kostutetun lusikan pohjalla tasoita massa. Jätä taikinaa hieman syrjään. Riko marjat kulhossa nuijalla, survimella (= petkel) tai millä vaan ja lisää perunajauhot ja sokeri. Kaada taikinan päälle. Tee paistokselle reunat pursottamalla loppu taikina mukaan. Paista 175 asteessa n. 30 minuuttia tai niin kauan kuin reunat alkaa uhkaavasti tummua.  Ja tosiaan, jätskin kanssa kiitos.