Janomami tuskin on simassa

Eniten heteitä 30 vuoteen, ei paljon hymyilytä. Naama vääntäytyy väkisin happamaan virneeseen ja nenästä tulee ämpäritolkulla sitruunamehua. Allergialääkkeet unettaa; hereillä pysyminen vaatii taikurin keskittymistä. En ole Luttinen, enkä osaa muutenkaan keskittyä. Nukahtelen työpöytäni ääreen ja herään vasta, kun silkkiäkin pehmeämpi poskeni ui seetripöydälle kertyneessä nenämöhnässä. Olen juuri ehtinyt uneksia sitruunamarenkitortusta, mutta ymmärrän pian itseni olevan tortapåtorta. Sitä paitsi nenäni ei ole kaikkein pienin. Kyllä, sieltä tulee myös sen mukaisesti tavaraa.

Tulevan työväenjuhlan kunniaksi unohdetaan naaman peruslukemat ja valmistetaan sitruunapitoista juomaa.

Mutta ei simaa. Ei tänään. Eikä huomenna.

Tämän reseptin valmistaminen ei kaipaa yanomamien poppamiestä. Yanomamit on intiaanikansa Etelä-Amerikassa ja he ovat saaneet nimensä siitä, että heidän äideillään on niin kova sitruunajuoman jano. Minä olen saanut reseptin Vinkkilän mammalta, hän ei ole intiaani, vaikka antaisinkin hänelle monen monta sulkaa hattuun.

Yanomamin Sitruunajuoma  

5-6 sitruunaa

1,5 l vettä

4 dl sokeria (alkuperäisessä ohjeessa 3 dl)

Pese sitruunat astianpesuaineella, hinkkaa harjalla ja huuhtele hyvin. Raasta kuoren keltainen osa ja purista mehut kattilaan. Älä välitä vaikka mukaan menisi muutama kivi tai hedelmälihaa. Lisää sokeri. Kiehauta vesi ja kaada kattilaan sokerin ja sitruunan sekaan. Kiehauta uudestaan. Anna seistä yön yli viileässä. Siivilöi ja pullota.

Tämä mehu on tiivistettä ja siis laimennettava. Sopiva sekoitussuhde maun mukaan n. 1:3. Vesi vanhin voitehista, kupliva toiseksi vanhin. Esimerkiksi joku matalahappoinen kivennäisvesi toimii kuin Patu ja Tatu.

Kirjoitus häristä: matador ja bullshit

Hackmanin Matador on juuri se susi, jonka saisi lytätä sukupuuttoon. Kolmen tai neljän uuden takuupannun jälkeen alkaa vasenta lisäkivestäkin jomottaa siihen malliin, että nyt pääsi härkä puskemaan ohi matadorin. Monilla muilla merkkipaistinpannuilla on ihan sama ongelma: ei kauankaan ja ruokien tarttuminen pannuun on ennemminkin ominaisuus kuin vika.

Ei minulla hätää ole, en ole koskaan omistanut Matadoria, kunhan joutessani turisen.

Vaan mikä määrittää hyvän paistinpannun. Unohdetaan valurautapannut, sillä niitä ei voita kuin tuplaamalla. Yleisimmin se menee pieni, pieni, iso. Mutta mikä siis tosiaan tekee pannusta hyvän? Eniten minulla uimapuku ratkeaa siitä, että ruoka jää pannulle kiinni. Ihan sama kuinka paljon rasvaa heität, tai mille lämmölle ruoan laitat, kiinni on. Pannu ei saa olla myöskään liian painava, eikä liian paksu. Monen mielestä hyvä pannu ei saa olla myöskään ohut, sillä silloin se ei ole liian äreä. Onneksi tiedän tuon olevan täyttä bullshittiä, hyvä pannu voi todellakin olla vähän ohuempi, sitä pitää vaan osata käsitellä kuin ohutta pannua. Hyvän yleispannun tärkeä ominaisuus on myös se, että se pitää voida laittaa uuniin. Kyllä, mitä olisi elämä ilman tart-tä-tääniä, ihan vaan esimerkiksi.

No niin, nyt kun tarpeet on tyydytetty ja pannun kriteerit synnytetty, seuraa kohokohta eli paistinpannusuositus.

Ikean 365+ sarjan paistinpannu on helmi kaiken ohutpohjaisen teflonkuran joukossa. Jos olisin heittänyt tämän saman jutun 1.4. ei olisi mennyt läpi, mutta tällä(kään) kertaa ei ole syytä epäillä. Tämä paistinpannu on aivan mahtava. Olisi iso vääryys sanoa, että tässä tuotteessa hinta ja laatu kohtaa. Ei pidä paikkaansa. Pannu maksaa muistaakseni alle 15€, mikä on täysin naurettava hinta verrattuna laatuun. Ja laatuhan tarkoittaa useimpien määritelmien mukaan asiakastyytyväisyyttä. Olen käyttänyt kyseistä härpäkettä varmasti jo lähes vuoden, enkä ole tähän mennessä keksinyt yhtään moitetta. Myönnettäköön sen olevan historiallista minulta. Pannu on mielestäni niin hyvä, että tulevan saamattomuuden pelossa olen ostanut jopa jemmaan muutaman. Vaikka en tiedäkään noiden yhteyttä. Sinänsä turhaa, ironista ja epäloogista: miksi tarvisin niitä jemmassa, kaikesta sampanjasta ja suitsutuksesta päätellen tämä pannu tulee kestämään useita useita useita vuosia.