... chim chim cheruu,on mies siellä musta ja naurava suu.
Hän nuohooja on,
vaan ei kukaan muu.
Hän nuohooja on,
vaan ei kukaan muu.
Uuh, valkoinen hon-shimeji on ultramoderni sieni. Sen tulemista on odoteltu Suomeenkin jo jonkin aikaa, tänään se rantautui minun käyttööni. Japaniassa sitä mussutetaan kuin hillo sikaa, vaikkakin oman pakettini kyljessä luki valmistusmaana Etelä-Korea. Pitkän matkan on nuppi ja nappi tänne kulkenut: sienen ekologisuusaste saattaa olla hieman kyseenalainen. Ei tunnu missään, turhakkeiden ihanuus onkin usein kyseenalaistettavissa.
Hon-shimeji ei ehkä ole näöllisesti kaikkein houkuttelevin sieni. Ei haittaa, sillä osallistumista Suomen huippumalleihin tuskin on luvassakaan. Eikä siellä näöllä pärjätäkään: mainoksessa luki, että kauneus on asennekysymys. Enpä voisin olla enempää vähempää samaa erimieltä asiasta.
Jos kulkisin metsässä, en takuulla keräisi tätä sientä. Suurelta osin sen vuoksi, että metsät joissa sienestän tuskin pukkaavat shimejiä. Tai jos pukkaavat, olen luultavasti syönyt taas jo aikaisemmin hallusinaatioita aiheuttavia funguksia. Mutta tämä näyttää epäilyttävän myrkylliseltä. Valkoinen ohut jalka ja valkoinen pieni lätsä. Juuri sellainen, josta äitini varoitteli minua teiniangsteissani. Taisi kyllä puhua tytöistä. Vielä tälläkin hetkellä odotan ruokamyrkytystä, joka kaataa minut ison puhelimen ääreen kuin campari parhaimmillaan.
Entäs rakenne ja maku? Mieltä hivelevä koostumukseltaan: täpäkkää, muttei kuitenkaan tönkköä, rapeaa muttei murenevaa. Maku makeahkon pähkinäinen, kahvia lähentyvä, äyriäisiin rakastuva.
Koska en ollut kyseistä sientä ennen maistanut, päätin lähteä täysin peruskuviosta eli sienikastikkeesta. Mikäs sen parempaa! Ja koska maku heittää äyriäisiin, lisäsin kastikeeseen pikku tujauksen kevyttä valkoviiniä. No mikä oli tulos? Perustulos. Ihan jees, muttei sykähdyttänyt. Parempaakin sienikastiketta olen maistanut. Hulautin kastikkeen pötsiini tosin grillatun possupihvin kyydissä, ehkä joku muu valinta olisi voinut olla parempi. Mutta ei se mitään, sillä en odottanutkaan mitään kulinaarista hekumaa. Ensimmäinen testaus tehty, seuraavalla jalostetaan.
Jalostettavaksi kehittyy jossain vaiheessa shimeji-pinaattistruudeli, jota valellaan kevyesti vadelmabalsamicosiirapilla. Tai sitten ei kehity, sen näkee.
Perussienikastikehan syntyy freesaamalla sieniä ja sipulia voissa, heittämällä pannulle kermat ja loraukset valkoviiniä, maustamalla hennosti timjamilla ja lorauttamalla sekaan himppu suolaa ja pippuria. Sitä siis pihvin kanssa. Lautasella oli myös pinaattia, punajuuren lehtiä, rucolaa, jääsalaattia, tomaattia, kurkkua ja fetaa.
Hon-shimeji ei ehkä ole näöllisesti kaikkein houkuttelevin sieni. Ei haittaa, sillä osallistumista Suomen huippumalleihin tuskin on luvassakaan. Eikä siellä näöllä pärjätäkään: mainoksessa luki, että kauneus on asennekysymys. Enpä voisin olla enempää vähempää samaa erimieltä asiasta.
Jos kulkisin metsässä, en takuulla keräisi tätä sientä. Suurelta osin sen vuoksi, että metsät joissa sienestän tuskin pukkaavat shimejiä. Tai jos pukkaavat, olen luultavasti syönyt taas jo aikaisemmin hallusinaatioita aiheuttavia funguksia. Mutta tämä näyttää epäilyttävän myrkylliseltä. Valkoinen ohut jalka ja valkoinen pieni lätsä. Juuri sellainen, josta äitini varoitteli minua teiniangsteissani. Taisi kyllä puhua tytöistä. Vielä tälläkin hetkellä odotan ruokamyrkytystä, joka kaataa minut ison puhelimen ääreen kuin campari parhaimmillaan.
Entäs rakenne ja maku? Mieltä hivelevä koostumukseltaan: täpäkkää, muttei kuitenkaan tönkköä, rapeaa muttei murenevaa. Maku makeahkon pähkinäinen, kahvia lähentyvä, äyriäisiin rakastuva.
Koska en ollut kyseistä sientä ennen maistanut, päätin lähteä täysin peruskuviosta eli sienikastikkeesta. Mikäs sen parempaa! Ja koska maku heittää äyriäisiin, lisäsin kastikeeseen pikku tujauksen kevyttä valkoviiniä. No mikä oli tulos? Perustulos. Ihan jees, muttei sykähdyttänyt. Parempaakin sienikastiketta olen maistanut. Hulautin kastikkeen pötsiini tosin grillatun possupihvin kyydissä, ehkä joku muu valinta olisi voinut olla parempi. Mutta ei se mitään, sillä en odottanutkaan mitään kulinaarista hekumaa. Ensimmäinen testaus tehty, seuraavalla jalostetaan.
Jalostettavaksi kehittyy jossain vaiheessa shimeji-pinaattistruudeli, jota valellaan kevyesti vadelmabalsamicosiirapilla. Tai sitten ei kehity, sen näkee.
Perussienikastikehan syntyy freesaamalla sieniä ja sipulia voissa, heittämällä pannulle kermat ja loraukset valkoviiniä, maustamalla hennosti timjamilla ja lorauttamalla sekaan himppu suolaa ja pippuria. Sitä siis pihvin kanssa. Lautasella oli myös pinaattia, punajuuren lehtiä, rucolaa, jääsalaattia, tomaattia, kurkkua ja fetaa.
Taalla pain maailmaa tuon kaltaisia sienia on tarjolla jos jonkinlaista, isoa pinta, valkoista, ruskeampaa, ... Ja miten niita kaytetaan? Paikalliset nayttavat laittavan niita nuudelisoppaan ihan sellaisenaan.
VastaaPoistaNuudelisoppaan näitäkin ilmeisesti viskotaan sopivan rakenteensa takia. Voisin muuttaa hetkeksi Teilandiaan ihmettelemään ihmeellisiä sieniä.
VastaaPoistaJuuri tuollaisia sieniä olen täälläkin viime aikoina nähnyt marketeissa ja sitten vielä ohuempia tuollaisia, ja seissyt siellä niitä katsomassa ja miettimässä mitä niillä tekisi.Taidanpa kuitenkin jatkaa muitten sienten syömistä, eivät taida olla ihan maailman parhaimpia sieniä nämä....
VastaaPoistabongasin samoja sieniä kaupassa viikonloppuostoksia tehdessäni, mutta jätin vielä hyllyyn. Ehkäpä pitää kokeilla tässä jonain päivänä kauniina. Olen samaa mieltä, että ovat myrkyllisen näköisiä ;)
VastaaPoista