Ihmeiden aika

Siis ei Juana La Virgen vaan ihan oikeasti ihmeiden aika.

Kun vartiotornilaiset olivat poistuneet eilen oveltani, pääsin vihdoin lempiharrastukseeni eli syömiseen. Heitin paahtoleivän paahtimeen ja jäin vesi kielellä odottelemaan rapeutumista. Järkytys oli melkoinen, sillä leipään oli ilmestynyt naisen naama. Tulkitsin sen tietysti kovin neitseelliseksi pääksi, joten en voinut sitä millään syödä. Mietin, pitäisikö leipä lähettää kirkon tutkimuskeskukseen Tampereelle, mutta en viitsinyt sillä heillä on muutenkin jo paljon ihmeteltävää. Esimerkiksi nuo Ihmeellisen ylivoimaiset paljon hehkuttamani Punjabin kebapit, joita sinne alituiseen lähetellään. Laitoin leivän lasikaappiin hakemaan ajan vihreää patinaa.

Päätin tehdä ruisleivän ja hain kaapista makkaraa, mutta se oli päässyt loppumaan. Johtajatar oli ilmeisesti ollut asialla, kun suuri makkaran ystävä hän on. Katastrofi. Onneksi rautatieaseman puistoon avattiin juuri uusi englantilainen ruokakauppa, joka on erikoistunut lounasleikkeleisiin. Löysin houkuttelevaa possuleikkelettä, mutta juuri kun olin ottamassa sitä, siihenkin ilmestyi kasvot. Kyllä, Ben Zyskowiczin kasvot. Otin kuvan, ettette epäilisi minun puhuvan palturia.


Onneksi puistossa oli myös grilli. Tai onneksi ja onneksi. Tilasin makkaraperunat, mutta ne olivat loppu. Tukkutoimitusten viivästymisen vuoksi kaikki muu oli loppu paitsi ranskalaiset. Ja niitäkin voitiin valmistaa vain mikrossa, sillä muut keittiövälineet olivat mystisesti poksahdelleet raumalaisten goottien ostettua porilaisia ja kiitettyä ruoasta tuimalla ilmeellä muinaiskoptin kielellä. Soft.


Päädyin viereiseen pitseriaan. Ruoka-aineallergioideni vuoksi ainoa minulle sopiva pitsa olisi ollut numero 20 eli tulinen mexicana, mutta siihenkin tuli jotain kummaa maustesekoitusta. Kuulemma cokin special. En halunnut sitä, joten päätin olla syömättä. Ehkä tänään syön.