Sydänkohtauksia

Mikä saa miehen lauantaiaamuna klo 6.37 metsään? Olipa tyhmä kysymys: elämän kävyt tietysti eli ne kuuluisat pienet ilot. Sienillä on iso käpyosuus ja hämähäkinseiteillä ja myös sekä että.

Ehkä myös huonosti nukutulla yöllä ja erinäisillä stressitekijöillä saattoi olla jotain merkitystä. Jos tällä hetkellä voin olla jostain iloinen, niin siitä etten ikinä ennen ole huomannut, kuinka hienolta kuusen oksa näyttääkään sateen jälkeen. Hieno rivi hentoja pisaroita neulasten kärjissä.




Metsäkokemus alkoi ehkä hieman hupaisasti säpsähdellen. Ensin sepelkyyhky lähti aivan vierestäni lentoon ja saatatte tietääkin, minkä mekkalan tuo urvoinen kujeltaja silloin pitääkään. Sydänkohtaus numero 1. Toinnuttuani siivekkäästä joku/jokin huhuili kahden metrin etäisyydellä. Linnuthan periaatteessa voivat sanoa vaikka huhuu, mutta eiväthän ne oikeasti sano. Ihmiset niin tekee. Tuon huhuilun kuullessani totesin, että kyseessä ei ole lintu, joten sen on pakko olla ihminen. No kuka ääliö, minun lisäkseni, voi eksyä metsään tuohon aikaan aamusta. Ketään ei näkynytkään, kunnes maasto liikahti ja uusi luontokuvaajatuttavuuteni Jessica huhuili uudestaan maastotakissaan. Siellä oli tyttö kytiksessä hienoine vempeleineen, ei kuulemma halunnut pelästyttää meikäläistä, joten vain vienosti huhutti. Pelästyin kyllä ihan perkeleesti, sydänkohtaus numero 2. Juttutuokio oli kuitenkin antoisa, terkut vaan jos tulit tänne asti. Tokihan tilaisuuden tullen mainostin sivujani höhöhöhööö.

Vaan mitäpä ähmästin koriini: yksi kappale koivunpunikkitattiesiintymää, muutama limanuljaska, kaksi herkkutattia, tosi keltaisesti kantarelleja, sinisesti valmuskoja. Orakkaita nyt olisi ollut vaikka madot söisi ja niinhän ne oli syöneetkin. Haperoihin en jaksanut koskea, rouskuihin sen verran, että sai ruisleivän päälle sienisalaattia, kehnäsienillä heittelin hirvikärpäsiä, hirvikärpäsillä hyttysiä ja kärpässienistä hain satumetsäinspiraatiota. Lehtolohisieniä vain ihailin, kauniita kun ovat.



Koivunpunikkitateista saa mahtavan kastikkeen. Ne ovat maultaan lempeitä kuin öiset kissankellot - mutta kuitenkin sopivasti imeliä. Toisin kuin öiset kissankellot tietenkin. Vai kenen mielestä kissankellot ovat imeliä? Onko jollain jotain kissankelloja vastaan? Häh? Raavas Polkkaäijä tunnustaa fiilistelevästi fanittavansa kissankelloja. Sydänkohtaus nro. 3. Eksymisen jälkeen totean, että rakuuna sopii helskatin hyvin valkoviinin, kerman ja punikkitattien joukkoon. Tämä kastike on todella hyvää.


Varoitukseton varoituksen sana: tattejahan voi yleensä maistella ihan raakanakin suoraan maasta, mutta koivunpunikkitatin kohdalla se ei kannata, jos haluaa välttää vatsavaivoja. Punikille suositellaan hieman pidempää kypsytystä, josta allekirjoittanut neljä veisaa. Veisatkaa te paremmin.


Koivunpunikkitatti-rakuunakastike

voita
1 sipuli
muutama punikkitatti
3 dl kermaa
2-3 rkl vinho verdeä (tai valkkaria)
suolaa
valkopippuria
ripaus muskottipähkinää
kuivattua rakuunaa

Freesaa pilkottua sipulia hetki voissa. Lisää pilkotut punikkitatit ja paistele tovi. Lisää kerma ja vinho verde. Anna porista hiljalleen kasaan ja lisää suola, pippuri, muskottipähkinä ja rakuuna. Suurusta jos tarvii.